Neljäkymmentä kynttilää

Rakveressä syntynyt Raimond Kaugver (1926–1992) oli tuottelias ja Virossa varsin suosittu kirjailija. Neljäkymmentä kynttilää (1996, Aino Kaasisen suomentamana Gummerus 1971) on ainakin ulkoisesti Kaugverin omia elämänvaiheita noudatteleva kehitysromaani, jossa 40 vuotta täyttänyt päähenkilö Villem Alavain summaa siihenastista elämäänsä. Takana on muun muassa toisen maailmansodan vaiheet, jotka vievät Villun Suomeen taistelemaan ja sitten kotiinpalun jälkeen Vorkutan seuduille viettämään kymmenen vuoden leirielämätuomiota. Sitten seuraa palu vapauteen Tallinnassa ja vakiintuminen ns. suojasään aikana. 

Minulla on kulunut melkoisesti aikaa tajuta kunnolla se kauheus, jonka Neuvostoliitto Virolle aiheutti, mutta aivan vastaavasti nyt on opeteltava myös tajuamaan se ns. suojasään vapaus, jonka reunat olivat näköjään kuitenkin aika joustavat. En nimittäin olisi uskonut, että näin avointa ja rehellistä romaania olisi 1960-luvun Neuvostoliitossa voitu julkaista. Päähenkilön kyynisyyttä hipova angsti ja traumaattisuus, jotka näyttäytytyvät hänen väliin suorastaan vastenmielisessä tunneköyhyydessään, ovat varsin antisosialistisia (ainakin yhteiskuntaa rakentavassa herooisessa mielessä), eikä kirjan lopussa päädytä kovinkaan optimistisiin odotuksiin päähenkilöä odottavien tulevien elinvuosien osalta.

Tietyssä nihilisimissään kirja oli aika vaikuttava lukuelämys, ja vähän ihmetyttääkin se, ettei Kaugverillä ole ollut Suomessa kovinkaan suurta lukijakuntaa. Hän on selvästikin esimerkiksi kertojana paljon kiinnostavampi kuin samoja aiheita sivunnut emigranttikirjailija Arved Viirlaid, jonka yhteiskunnallinen paatos on silkkaa tendenssiä. Kaugverin ajattelussa on vaikea löytää ylipäänsä mitään tendenssiä. Siinä lienee yhtaikaisesti hänen vahvuutensa ja heikkoutensa.

Matkakohteena Haapsalu

Matkaoppaiden laatua voi kukin tykönään testata lähinnä kahdella tavalla. Hyvä opas on sellainen, joka saa lukijan välittömästi haluamaan matkalle lähtöä. Hyvä opas on myös sellainen, että sen ahmii nopeasti loppuun miettimättä sitä, onko lähiaikoina edes matkalle lähdössä. Merja Ahon ja Hannu Oittisen Haapsalu-opas Matkakohteena Haapsalu, Läänemaa, Vormsi ja Hiidenmaa (Tallinna-kustannus 2009) on juuri tällainen. Luin sen parin päivän aikana ja nyt jo odottelen paluuta Haapsaluun. On siis oikeastaan kolmaskin tapa testata: verrata omiin jo tehtyihin matkoihin. Kävin itse asiassa viime kesänä – tosin vain pikaisesti – Haapsalussa, ja tunnistan selkeästi sen, miten hyvin kirjoittajat ovat paikan hengen tavoittaneet. Ja nyt tajuan, että moni asia jäi katsomatta ja että moni kokemus seuraavalla matkalla tulee rikastumaan tekijöiden kulttuurihistorian tuntemuksen avulla. Juuri tässä kulttuuri- ja muussakin historiassa on tämän oppaan voima. Historia ei ole vain vuosilukuja ja paikkojen merkityksen pönäkkää korostamista. Se on myös parhaimmillaan sitä, että matkailijan kokemus syvenee merkittävästi – sitä alkaa miettiä monenlaisia asioita eikä vain ikään kuin suorita turistikohteita: "Nyt on sitten tämäkin nähty". 
Tällainen opas saa minut kaivamaan Haapsalussa viihtyneen Aino Kallaksen tuotantoa uudelleen esiin. Koskakohan minä häntä viimeksi luin? Tällainen opas saa minut tarkastelemaan Kumun kokoelmissa olevia, Haapsalun suuren taiteilijan Ants Laikmaan maalauksia taas uudesta näkökulmasta. Ja tietenkin tällainen opas saa minut kaipaamaan jo ensi kesää ja Haapsalua.
Moitittavaakin kaikesta aina toki löytyy. Miksi ihmeessä kirjassa on niin vähän valokuvia?
    

Valoa tunnelin päässä

Tarton yliopistosta taidehistorioitsijaksi valmistunut ja nykyään Tallinnassa kirjallisuuslehti Loomingin kritiikkitoimittajana vaikuttava Indrek Mesikepp (s. 1971) on kirjoittanut runoja aiemmin nimellä Françoise Serpent – nyt nimi on lyhentynyt fs:ksi. Hannu Oittinen on toimitanut ja kääntänyt fs:n tuotantoa suommennetuksi kokoelmaksi Valoa tunnelin päässä (NyNorden 2009). Tyylikkäillä kotisivuillaan fs sanoo, ettei ole koskaan kuulunut yhteenkään kirjalliseen ryhmään, mutta häntä aikoinaan suomentanut Heli Laaksonen toteaa, että fs kuuluu tarttolaiseen NAK-ryhmään . Ota tuostakin nyt sitten selvää.
Mutta onneksi voi joskus lukea liikoja miettimättä. fs:ssä viehättää tietty ronski työväenluokkainen henki – välin suorastaan paatos – mutta hänhän onkin asunut sekä Lasnamäessä että Mustamäessä, Tallinnan suurimmissa lähiöissä. fs:n lauseessa on myös häivähdys punkkarin kieltä – väliin maistuu oksennus ja karille karahtanut rakkaus. Eipä silti – onhan sitä epäiltävä, ettei tuokaan älykkö taida ihan olla runonsa näköinen mies:
     syön ja paskannan
     talvisin yskiskelen
     vaatimaton mies
Kiinnostava tuttavuus silti.

Kansa tahtoi

Viron politiikassa vaikuttanut taloustieteilijä Tiit Made (s. 1940) on yksi laulavan vallankumouksen varhaisvaiheiden keskeishahmoja. Hän oli yksi niistä neljästä tiedemiehestä, jotka kirjoittivat tarttolaiseen Edasi-lehteen (26.9.1987) ns. IME-artikkelin (Isemajandav Eesti; tähän sisältyy myös sanaleikki, sillä viron 'ime' tarkoittaa 'ihmettä'), jossa hahmoteltiin Viron taloudellista itsenäistymistä. Muut kolme olivat Siim Kallas, Edgar Savisaar ja Mikk Titma. Kyseisen artikkelin 20-vuotispäivääkin on jo ehditty juhlia: Eesti Päevaleht julkaisi sen kommentoituna kokonaisuudessaan tuona juhlapäivänä. Sittemmin Made on vetäytynyt päivänpolitiikasta, mutta on jatkanut poliittista kommentointiaan kirjailijana ja on kirjoittanut myös muistelmia. Onpa hän esiintynyt myös ooppera-asiantuntijana.
Kansa tahtoi (Aira Savolaisen suomennos, WSOY 1991) ilmestyi juuri Viron vapautuksen dramaattisilla hetkillä ja ehti vaihtaa nimensäkin kesken julkaisuprosessia. Made analysoi Neuvostoliiton taloudellista romahtamista ja Viron irtautumisprosessia Neuvostoliitosta varmaankin asiantuntevasti, ja epäilemättä hänen Suomen suhtautumisesta esittämänsä moitteetkin ovat vähintäänkin aiheellisia, mutta jokin Maden besserwisserismissä ja räyhäkäässä ylimielisyydessä mättää. Toisaalta on kiinnostava lukea taloustieteellisiä pohdintoja Neuvostoliiton romahtamisesta niin, että luvut ja faktat tuntuvat olevan kohdallaan. Oli myös hauska huomata, että Madekin jo puhui vakavissaan siitä Neuvostoliiton ja viinan suhteesta, johon Ilmari Susiluoto on myöhemmin kiinnittänyt huomiota kirjassaan Vilpittömän ilon valtakunta (Ajatus Kirjat 2007). Näin Made: "Homo sovieticus tarvitsee humalaista päätään nähdäkseen maailman kirkkaammin ja tunteakseen paremmin itsensä. Sillä selvin päin ei ole mahdollista rakentaa kommunismia ja suojella sosialismin saavutuksia." Näinhän se taisi olla. 
Kai tämä kirja on tärkeä dokumentti, vaikka se onkin suurelta osin aika tylsä – ehkä vailla kirjallisia ansioita, niin kuin on tapana sanoa.    

Enkelinsilta

Kohilassa syntynyt, mutta ennen kaikkea tarttolaisena runoilijana tunnettu Indrek Hirv (s. 1956) on varsin paikkasidonnainen runoilija: hänen tuotannossaan henkii Tarton ilmapiiri – muutaman kerran kaupungissa käyneenä turistinakin voin sen tunnistaa. Muuten Hirven lyriikka on varsin intiimiä, omaa elämää ja sen pienimpiäkin nyansseja pohdiskelevaa. Väliin mukaan ujuttautuu pieni eroottinen vire.
Runouden lukeminen tuntuu välin vähän kummalliselta. Joku on kirjoittanut kokoelmaa ensimerkiksi vuoden, hionut ja hionut. Enkelinsillan (NyNorden 2009) tapauksessa Hannu Oittinen on lukenut, lukenut ja toimittanut ja Raija Hämäläinen kääntänyt. Minä menen bussilla käymään kaupungilla apteekissa ja luen puolet kirjasta mennessäni, puolet tullessani takaisin. Siinä se. Toisaalta kirjaan voi palata. Luulenpa Hirven kirja olleen juuri sen verran sympaattinen, että palaankin siihen vielä jollain toisella bussimatkalla. Tai sitten sohvannurkalla viinilasin kanssa. Ja harrastan taas sitä epä-älyllistä samastumista – onhan kirjoittaja minun ikäiseni mies, joka tuntuu ajattelevan samanlaisia asioita kuin minä.  

Syystanssi

Teatterissa lavastajana leipäuransa luonut kirjalija Mati Unt (1944–2005), jos joku, on tuoreemmassa virolaisessa kirjallisuudessa sukupolvensa ääni. Siitä en sitten kuitenkaan ole aivan varma, onko 1940-luvulla syntyneiden jälkeen enää mitään sukupolvia erotettavissa toisistaan – jos ei sitten kaksi: Moskva-kahvilan edessä Vapaudenaukiolla aikoinaan 1980-luvulla vetelehtineet punkkarit ja toisaalta nykyinen raa'alle kapitalismille menetetty sukupolvi.  
Syystanssissa (Sügisball, 1979, Eva Lillen suomennos Gummerus 1980) kertojana on kokonainen kaupunginosa, Mustamäki, ja sen vieraantuneet sekä eri tavoin yksinäiset ihmiset, joiden tarinat kietoutuvat romaanin kulussa toisiinsa, joskin varsin hämärällä tavalla. Mistään kehyskertomuksen ja erillisten mutta yhteenkietoutuvien kertomusten selkeästä kude–loimi-rakenteesta ei kuitenkaan ole kyse. Kirja on itse asiassa varsin avantgardistinen ja hyvinkin outo, ja siksi onkin hämmästyttävää että se se oli myös aikoinaan massiivinen menestys. Virolaiset ovat – tai ainakin olivat vielä vähän aikaa sitten – kulttuurikansaa, jonka parissa kirjallinen sivistys on arvossaan.  
Syystanssissta on tehty myös Suomen tv:ssäkin nähty elokuva. Syystanssin (2007) ohjaaja oli Veiko Õunpuu, jonka versiossa Mustamäki on vauhtunut Lasnamäeksi. Elokuva jäi minulta jotenkin epähuomiossa väliin, mutta onpahan nyt mitä odottaa.

Pitkällä penkillä

Eeva Park (s. 1950) oli minulle aivan uusi tuttavuus. Tämä tallinnalaisrunoilija tulee varsin kirjallisesta perheestä – isä Aadu Hint (1910–1989) ja äiti Minni Nurme (1917–1994) – mutta hän rakensi ensin uran  silkki- ja posliinimaalarina ennen kuin heittäytyi kirjalliselle uralle vasta myöhemmin aikuisiässä. Esikoiskokoelma Mõrkjas tuul ilmestyi vuonna 1983.
Park on kirjoittanut sekä proosaa että runoutta, mutta ilmeisesti runo on hänen varsinainen lajinsa. Vaikka Park tuleekin virolaisesta kirjallisuuskodista, ei tämän kannata antaa pelottaa. Kaikkia kirjallisia viittauksia ei tarvitsekaan ymmärtää, ja ainahan voi opiskella asioita. Parkin ajatukset avautuvat kyllä monin muinkin tavoin. On hauska lukea vanhenevan naisen viisasta tekstiä, josssa arjen kokemukset ja toisinaan humoristisetkin oivallukset johtavat väliin älyllisille poluille, väliin erotiikan hetteikköihin, väliin ei sen kummemmin mihinkään. Jotain kaunista lempeyttä hänen sanoissaan on.
Uusi tuttavuus on myös Parkin suomennoksen kustantaja, tallinnallainen kustantamo NyNorden , jolta on tullut jo useampikin suomennettu runokokoelma. Apujoukkoina näyttävät olevan tämänkin kokoelman suomentanut Raija Hämäläinen ja ja kokoelman toimittanut sekä jälkisanat siihen kirjoittanut Hannu Oittinen, varsinaisia Suomen sillan yläpitäjiä molemmat.

Rakkaat kanssavaeltajat

Jaan Kross on jo pitkään kuulunut mielikirjailijoini, joten on itsellenikin hämmästys, että hänen 1960-luvulle asti yltävä muistelmateoksensa Rakkaat kanssavaeltajat (2003, Jouko Vanhasen suomentamana WSOY 2005) on jostain syystä jäänyt odottamaan lukemista.
Kross (1920–2007) syntyi Tallinnassa ja vietti lapsuutensa Kalamajan kaupunginosassa, jossa kävelyretket ovat aina olleet mielestäni viehättävä kokemus. Juridiset opintonsa Kross suoritti Tartossa. Hän joutui jo varsin nuorena ns. historian pyörteisiin, eli kokemaan neuvostomiehityksen pahimmat puolet osana Viron kadotettua sukupolvea. Hän vietti vankilassa ja karkotuksessa vuodet 1946–54, mutta jatkoi sitten orastanutta kirjailijanuraansa palattuaan Tallinnaan – meille kaikile onneksi. Suomessa Kross on tunnettu ennen kaikkea romaanikirjailijana, mutta hän on julkaissut myös useita runokokoelmia, joten eiköhän Krossin runoudenkin aika vielä joskus Suomessa koita.
Rakkaat kanssavaeltajat kertoo Krossin vaiheet 1960-luvun alkuun saakka, ja pääosa kirjaa keskittyykin näin noihin raskaisiin vuosiin Patarein vankilassa ja sittemmin karkotettuna kaukana Venäjällä. Krosshan on käsitellyt näitä aiheita myös muutamissa novelleissaan, mutta omakohtainen muistelu tuo taas tarinoihin oman lisänsä, joten noihin novelleihinkin lienee palattava lähitulevaisuudesa.
Krossin sanankäyttö on muistemissa hyvin samanlaista kuin hänen kaunokirjallisissa teoksissaankin. Hän viljelee terävää ironiaa, usein näennäisen lempeässä ja ääntään korottamattomassa tyylilajissa. Hänen monipuolinen sivistyksensä tihkuu esiin aiheesta kuin aiheesta – myös niistä, joissa hän väittää olevansa osaamaton tai amatööri. Snobiksi hänestä ei kuitenkaan ole – kuten esimerkiksi kollega Lennart Merestä – ja juuri tuo hänessä asuva pieni ja tavallinen, ns. terveen järven ihminen onkin se linkki, jonka avulla lukijankin on helppo samastua kirjoittajaan. Samastuminenhan ei tunnetusti ole se kaikkein älyllisin tapa lukea kirjallisuutta, mutta näin kun on jo päässyt yli viidenkympin rajapyykin, ei sillä enää ole niin väliä. Minä luen Krossia täysin häpeilemättä omaan elämääni peilaten ja huomaan miettiväni usein varsin samankaltaisia asioita, vaikka Siperia ei minua olekaan opettanut. Toinen epä-älyllisemmän puoleinen tapa on lukea aforistisesti, jolloin kohteesta ja hänen ns. ajattelustaan ei saa niin hyvin kokonaiskuvaa. Koska en ole kirjallisuudentutkija, minua ei kiinnosta tämäkään kritiikki kovin paljoa. Kross kirjoittaa hienoja lauseita, joihin puettu ajatus on usein salakavalasti esiin keriytyvää laatua. Ne ovat lauseita, joita tekisi mieli tallettaa muistiin ja käyttää jossain sopivassa tilanteessa. Onneksi minulla on huono muisti, enkä ole koskaan oikeasti siteerannut Krossia nokkelasti missään tilanteessa. Tämä realisoimattomuus ei sitä paitsi lainkaan vähennä lukunautintoa.
Rakkaat kanssavaeltajat on tavattoman hieno ja myöskin viisas kirja. Vaikka sillä onkin mitaa liki 700 sivua, luulen palaavani siihen joskus myöhemmin. Jos ei muuten, niin ainakin tarkastamaan siitä sen osoitteen, jonne Kross muutti vuonna 1958: Õitse-katu 52 Nõmmen Pääskülassa. Aion nimittäin huvikseni mennä katsomaan, miltä tuo tuolloin maailmanlopuksi – se oli rakennetun kaupunkialueen toiseksi viimeinen talo sillä suunnalla – nimitetty paikka nykyään näyttää. Näinkin voi kirjallisuutta lukea, eikä lupaa tarvitse kysellä.

Ristittömät haudat

Arved Viirlaid (s. 1922) on Padisesta kotoisin oleva maatalon poika, joka opiskeli rakennusalaa, ennen kuin sota vei hänet mukanaan. Viirlaidilla on kokemusta sekä metsäveljeydestä että Suomessa vapaaehtoisena sotimisesta, ja niinpä hänen romaaninsa Ristittömät haudat (1952, suomeksi Karisto 1968) kertookin hyvin samanlaisia vaiheita eläneestä Taavi Raudojasta ja tämän seikkailuista virolaismetsissä. Kyse on myös usein vaikeista moraalisista valinnoista. Viirlaidin omat valinnat veivät hänet vuonna 1944 Ruotsiin, sitten vuonna 1945 Englantiin. Kanadaan hän muutti vuonna 1954 ja asuu kaiketikin edelleen Torontossa. Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut myös useamman runokokoelman. Suomeksi on käännetty myös hänen romaaninsa Henki ja kahleet (Karisto 1981).  

Viirlaid on nykyään jonkinlainen virolaisen kirjallisuuden grand old man, mutta en kuitenkaan usko, että hän sanankäyttäjänä tulee olemaan Viron kirjallisuuden historiassa kovinkaan merkittävä. Samanlaista älyllistä haastavuutta kuin esimerkiksi Jaan Krossin tuotannosta, on häneltä ilmeisen turha kaivata. Ristittömät haudat on liki 500-sivuinen jankkaava ja paatokselinen sankaritarina, mutta koin sen lukemisen silti tärkeäksi. Näitä metsäveliasioita on paljon helpompi ymmärtää, kun kirjoittajana on joku metsässä elämisen ja taistelemisen 1940-luvulla itse kokenut. On tuo Viron lähihistoria oikeasti omituinen ja rankka asia, jota minun on opiskeltava vielä paljon, jotta voisin esimerkiksi ymmärtää paremmin virolaisia ystäviäni.